Soutajan sanoin - Hilkka Karimo

Kirkkovenesoudussa on monta hienoa juttua: soutaminen Tallinnaan, treenit kesällä - kun kaikki jumpat ovat kesätauolla, meripelastusalus Jenny Wihuri ja itse kirkkovenesoutu nimenomaan Vitträskissä. Lisäksi on varmaan odotettavissa jotakin mukavaa jatkossakin, sillä eihän ihmiset innolla liikkeelle saanut aktiviteetti voi loppua yhteen kertaan.

 Minä olen aiemmin pari kertaa kokeillut kirkkoveneellä soutamista. Olen silti soutanut paljon, sillä kalastan verkoilla Bodominjärvellä syksyin, keväin. Verkot on katsottava joka päivä, tuuli tai satoi. Ja kesällä olen useana vuonna vetänyt kuhaa soutamalla tuntitolkulla lasten kanssa. En silti osaa soutaa kuten isäni, joka saaristolaisnuorukaisena joutui käymään tansseissakin soutaen. Hän ottaa aalloista vauhtia soutuunsa. Veneeni on leveää merimallia, jotta se ei kaadu isostakaan kalasta, mutta etenemiseen tarvitaan voimia aivan toisella tavalla kuin sulavassa järviveneessä.

 Kirkkoveneen soutuharjoituksissa käymme joko kääntymässä sadan aironvedon päässä Vitträskin saaren lähellä, ja yritämme tulla takaisin vähemmillä vedoilla, eli hitaammalla tahdilla ja pidemmällä liu'ulla. Tai soudamme järven ympäri. Airojen vetojen tulee olla pitkiä, ja airoa ei kannata nostaa kovin ylös, vaan pitää lähellä veden pintaa. Liike alkaa pitkältä edestä, ja airot vedetään syliin asti. Lepo tapahtuu käsien ojennuksen yhteydessä. Jokaisen soutajan on seurattava valkomelaisia tahtiairoja. Aluksi en kyennyt muuta kuin keskittymään liikkeisiin. Nyt sujuu jo keskustelukin. Olen muuten varma että naiset ovat keksineet kirkkoveneen: siihen mahtuvat kaikki, ja jokainen saa soutaa omien voimiensa mukaan.

 Soutu järven ympäri antaa ainutlaatuisen mahdollisuuden ihailla Vitträskin huviloita ja maisemia. Rakennuksia eri aikakausilta ja kaikki huolella hoidettuja, rannat ja pihat esimerkillisen siistejä. Toki eräät yhteisöjen omistamat rakennukset muistuttavat mieleen lähivuosikymmenten synkän rakennustyylin, mutta sitäkin herkempiä ovat vanhat puiset koristeelliset huvilat uimakoppeineen ja lukuisat maisemaan sulautuvat hirsisaunat. Ihailemani pieni maalaamaton sammalkattoinen mökki veistoksellisine ovineen jäi viime kerralla näkemättä, se upposi varmaan rantapuiden varjoihin kun kiisimme ennätysvauhtia ohi.

 Olemme harjoitelleet myös vaihtoja. Treeneissä on yleensä paljon osallistujia, ja vaihdotkin on loppuajaksi suunniteltu tehtäväksi tietyn kaavan mukaan. Veneeseen meno ja siinä liikkuminen vaativat hyvää tasapainoa, ja tositilanteessa pitää olla vikkelä. Minua painaa muisto sukelluskurssilta Azoreilta, kun olisi pitänyt nousta kumiveneeseen metrin reunan yli merestä, ilman mitään muita apuja kuin pari pienikokoista hintelää nuorukaista, ei edes askelmia. Lohduttaudun sillä, että tämä ei missään nimessä voi olla pahempaa. Vaikka nousisi myrsky.

Kaksi harjoituskertaa välttämättömän matkan vuoksi välistä jättäneenä pelkäsin aivan hirvittävästi, että valmentajamme Erkki ei kelpuuta minua souturyhmään. Pohdin, miten hän meidät osaisi valkata, kun nimetkin ovat loputtoman pitkässä listassa. Ja tuntui siltä että olin aina väärässä veneessä silloin kun hän piti perää. Onkohan minullakin niitä tärkeitä glykogeenejä? Toisaalta olen varma siitä että ammatti-ihmisillä on sellainen sivusilmä, että vilkaisukin treenien aikana riittää. Torstaina 18. heinäkuuta oli jännittävä päivä – ja pääsin kuin pääsinkin mukaan ryhmään.

Soutamista Tallinnaan odotan jännittävänä seikkailuna, uusien asioiden kokemisena. Jos sää on tyyni, muutaman tunnin soutu ei pitäisi olla ylivoimainen urakka. Mutta jos tuulee, sataa, on kylmä, joudumme tekemään töitä päästäksemme perille.  Silloin saattavat voimat loppua kesken. Meren kylmä ilma on salakavalaa, selkä voi kangistua soutuliikkeen ponnistuksissa – ja sitten seuraavana aamuna liikutkin kontaten. Kokemuksesta osaan sanoa, että aina yllättäin. Täytyykin muistuttaa, että matkanjohtaja ottaa seuraavan aamun suunnitelmissaan huomioon kaikki tavat liikkua ja edetä.

 

Terveisin

Hilkka