Olen minäkin mökillä soutanut
”Lähde kirkkoveneellä Tallinnaan”. Niin siinä lukee. Luen
Essen ilmoituksen kerran ja toisen kerran ja sitten löydänkin itseni jo netistä
ilmoittautumasta. Seuraavaksi iskee epätoivo: ”Ilmoittautumisesi on
varasijalla” pläjähtää ruutuun. Taas tapahtuma, joka on jo täynnä siinä
vaiheessa, kun minä siitä kuulen! Pyörin ympyrää, turhaudun, yritän soittaa
soutuvalmentajan numeroon: ei vastausta. Onneksi valmentaja soittaa parin
tunnin päästä ja kivi vierähtää sydämeltä; harjoituksiin saa mennä ja soutajat
valitaan muilla kuin ilmoittautumisjärjestyskriteereillä. Mitä ihmettä se
sitten mahtaa tarkoittaa?
Okei, minulla on mahdollisuus. Siis minulla, keski-ikää
lähestyvällä (tai jonkun mielestä ehkä sen jo saavuttaneella…) lievästi
ylipainoisella kolmen lapsen äidillä, jonka tärkein harrastus viime vuosina on
ollut lasten kuskaaminen harkkoihin ja sieltä pois – autolla. Mutta olenhan
minä urheiluakin harrastanut, silloin nuorena, ja ainakin soutanut olen:
mökkiveneellä kaiket kesät - ja tämä on ihan totta! Viime vuosina urheiluinto
on kuitenkin tainnut enemmän liittyä itsensä ylittämiseen; mitä hurjempi
suunnitelma ja villimpi idea, sitä varmemmin minut saa houkuteltua mukaan. Jos
ei taito ja kunto riitä, niin ainakin into ja sinnikkyys ovat kohdillaan. Pari
vuotta sitten tuli talsittua sademetsän läpi Angel Falls -putouksille ja viime
jouluna kiivettiin Kilimanjarolle – ei tosin ihan ylös asti, mistä kiitos
lapsilleni - niin, ja reissu Kiinan muurille tarpomaan on jo varattu. Näitäkin
hurjempaa on tosin ollut taitoluisteluhyppyjen ja piruettien opettelu
aikuisluisteluryhmässä ihan kotinurkilla. No, ehkä näillä ei vielä valmentajaa
vakuuteta…
Kaivan kaapin kätköistä urheilupaidan (työhön liittyvä liikelahja),
mutta juoksuhousujani en löydä mistään. Neljännen harkkakerran jälkeen ne muuten
löytyvät sulkapallokassista, kävin nimittäin lapseni kanssa pelaamassa
sulkapalloa – viime vuonna. Lenkkarit ovat punaisena Afrikan hiekasta, mutta
sehän on vain nostalgista. Juomapullon lainaan lapsilta ja soutuun sopivia
hanskojakin meillä on yllin kyllin erinäisten rakennusprojektien tiimoilta.
Kuopus silmäilee olemustani epäluuloisena: ”Äiti, mihin sä oikein oot
menossa?”. Esikoisen kommentti on tylympi: ”Mutsi hei?!”. Keskimmäinen sentään
haluaa mukaan, mutta tämä on nyt äidin oma juttu. Pelastusliivit kainalossa ja
aurinkolasit otsalla suuntaan Hvittorpiin.
Ensimmäisistä soutuharkoista on nyt melkein kuukausi. Lapset
ovat sopeutuneet siihen, että äitikin lähtee kaksi kertaa viikossa harkkoihin.
Äitikin on sopeutunut, nimittäin siihen että joku valmentaa: se ei ole ihan
helppoa, kun on toistakymmentä vuotta luotsannut muita niin kotona kuin
töissäkin. Mutta Siperia opettaa tehokkaasti: kun ensimmäisellä kerralla
myöhästyy harkoista yli minuutin, muistaa varmuudella seuraavalla kerralla olla
ajoissa! Itse soutu taas, se on ollut yllättävänkin helppoa ja mukavaa, ja
harkoissa on ollut peräti hauskaa.
Minut on siis valittu (en tosin tiedä millä kriteereillä),
pääsen mukaan! Tästä on hyvä lähteä kohti Suomenlahtea ja uusia kommelluksia.
Jatkokertomuksen seuraavaa osaa odotellessa.
Sari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti