 |
| "Airot ylös! Oli ensimmäinen käsky, jonka perämies heitti ilmoille" |
Lähtömme lähenee
ja pian kirkkoveneiden keulat osoittavat kohti Tallinnaa," jos Luoja
suo" lainatakseni Mitro Repoa. Lähtö kun riippuu suotuisasta säästä.
Tosiaan, nyt on ollut ihania, auringonpaisteisia ja lämpimiä päiviä, toivon
että ne jatkuisivat lauantaille asti. Suuri seikkailu hieman jännittää, se on
pakko myöntää. Merillä olen ollut viimeksi kauan sitten, ennen teini vuosia.
Toki olen suurilla risteilijöillä seilannut, mutta mitään vastaavaa matkaa kuin
tämä retki, en ole kokenut. Minua ei pelota, koska joukossa on hyviä soutajia,
paljon etukäteen mietittyä turvallisuutta sekä monta mukavaa kanssa soutajaa.
Monet ovat kommentoineet seikkailuamme hulluksi, huimapäiseksi, älyttömäksikin,
mutta varmasti upeaksi kokemukseksi. Itse olen viimeisen osalta samaa mieltä.
Lähdin seikkailuun mukaan tietämättä mihin ryhdyn. Luin reissusta ensin facebookista, Espoon seurakunnan tapahtumapäivityksestä ja sitten näin ilmoituksen vielä Länsiväylässä. Ilmoittauduin heti mukaan peläten, että retkikunta on jo täynnä. Sosiaalinen media kun on nykypäivänä niin voimakas, että jutut leviävät kuin kulovalkea. Ensimmäisiin treeneihin lähdin pieni jännitys vatsanpohjassa. Ennestään on olen kyllä soutanut, mutta en kirkkovenettä. Harjoitusten aluksi kävimme läpi miten veneissä toimitaan ja mitä käskyjä perämies antaa. Puin kelluntaliivit päälle ja heti tuli merille lähdön tunnelma. Siitä on kauan kun olen viimeksi seissyt pelastusliivit päällä laiturilla ja odottanut, että joku nostaa veneeseen. Tällä kertaa piti ihan itse sinne kiivetä.
Ilmassa oli havaittavissa jännitystä, kukaan ei oikein puhunut eikä pukahtanut. Nykyisin tunnelma on hieman toinen. Airot ylös! Oli ensimmäinen käsky, jonka perämies heitti ilmoille. Kolme metrinen airo nousi kuin nousikin hieman heiluen ylös. Vesi valui airosta käsille ja toi helpotusta jännitykseen. Airot hankaimiin! No sitten olikin pieni tuumaushetki, kun jokainen mietti miten päin lapa tulee. Lopulta kaikki 14 airoa olivat oikein päin hankaimissa ja soutajat olivat valmiina.
Nykyisin, kahdeksan treenikerran jälkeen soutu sujuu hienosti, tasaisesti eikä kukaan sotkeennu toisten airoihin kuin vahingossa. Katse on pikkuhiljaa noussut tahtiairojen tuijotuksesta sivusilmällä vilkuiluun ja maisemien ihailuun. Olemme muutaman kerran kiertäneet Hvitträskin järven ympäri mikä on ollut todella antoisa kokemus. Harvemmin pääsee ihailemaan kesämökkejä ja laitumia vedestä käsin. 14 henkilön vedoilla vene kulkee peilityynellä järvellä tai miksei isommissakin aalloissa kuin juna. Pääasia on, että jokainen soutaa samassa tahdissa. Minulle tämä on yllättävän tuttua. Kymmenen vuotta kuorossa laulaneena yhteinen sävel ja "johtajan" seuraaminen ei ole tuottanut ongelmia. Itse asiassa toisinaan soudan äänen perusteella, kuulen missä tahdissa lavat osuvat vedenpintaan ja rytmi syntyy korvien kautta sisälle kehoon.
Treenit itsessään ja kirkkovenesoutajaksi kasvaminen on ollut hieno matka ja kokemus. Vesillä olo on rentoutumista arjen ajatuksista ja kiireistä. Jokaista harjoitusta olen odottanut kuin koiranpentu isäntäänsä kotiin. Olen itsenikin yllättänyt siinä miten kivana harrastuksena olen kyseisen lajin kokenut. Ja kyllä, kaikki tuttavat ja sukulaiset ovat kuulleet tästä ihmeellisestä ja perinteikkäästä lajista. On hienoa osata jotain mitä ennen vanhaa osattiin.
Matkavalmistelut ovat tällä hetkellä omalta osin käynnissä. On mietittävää mitä ottaa mukaan ja mitä mukavuuksia halajaa, kun yön pimeys ja pitkä matka iskevät. Olo on turvallinen ja luottavainen. Järjestäjävastuussa olevat henkilöt ovat suunnitelleet ja toteuttaneet paljon ratkaisuja, jolla turvallisuus on meille taattu, mutta luottoa löytyy myös ylempää, olemmehan Korkeimman käsissä ja turvissa.
"Vaikka vaeltaisimme pimeässä laaksossa, emme pelkäisi mitään pahaa, sillä Sinä olet kanssamme. Sinä suojelet meitä kädelläsi, johdatat paimensauvallasi." -Psalmi 23 -
Lähdin seikkailuun mukaan tietämättä mihin ryhdyn. Luin reissusta ensin facebookista, Espoon seurakunnan tapahtumapäivityksestä ja sitten näin ilmoituksen vielä Länsiväylässä. Ilmoittauduin heti mukaan peläten, että retkikunta on jo täynnä. Sosiaalinen media kun on nykypäivänä niin voimakas, että jutut leviävät kuin kulovalkea. Ensimmäisiin treeneihin lähdin pieni jännitys vatsanpohjassa. Ennestään on olen kyllä soutanut, mutta en kirkkovenettä. Harjoitusten aluksi kävimme läpi miten veneissä toimitaan ja mitä käskyjä perämies antaa. Puin kelluntaliivit päälle ja heti tuli merille lähdön tunnelma. Siitä on kauan kun olen viimeksi seissyt pelastusliivit päällä laiturilla ja odottanut, että joku nostaa veneeseen. Tällä kertaa piti ihan itse sinne kiivetä.
Ilmassa oli havaittavissa jännitystä, kukaan ei oikein puhunut eikä pukahtanut. Nykyisin tunnelma on hieman toinen. Airot ylös! Oli ensimmäinen käsky, jonka perämies heitti ilmoille. Kolme metrinen airo nousi kuin nousikin hieman heiluen ylös. Vesi valui airosta käsille ja toi helpotusta jännitykseen. Airot hankaimiin! No sitten olikin pieni tuumaushetki, kun jokainen mietti miten päin lapa tulee. Lopulta kaikki 14 airoa olivat oikein päin hankaimissa ja soutajat olivat valmiina.
Nykyisin, kahdeksan treenikerran jälkeen soutu sujuu hienosti, tasaisesti eikä kukaan sotkeennu toisten airoihin kuin vahingossa. Katse on pikkuhiljaa noussut tahtiairojen tuijotuksesta sivusilmällä vilkuiluun ja maisemien ihailuun. Olemme muutaman kerran kiertäneet Hvitträskin järven ympäri mikä on ollut todella antoisa kokemus. Harvemmin pääsee ihailemaan kesämökkejä ja laitumia vedestä käsin. 14 henkilön vedoilla vene kulkee peilityynellä järvellä tai miksei isommissakin aalloissa kuin juna. Pääasia on, että jokainen soutaa samassa tahdissa. Minulle tämä on yllättävän tuttua. Kymmenen vuotta kuorossa laulaneena yhteinen sävel ja "johtajan" seuraaminen ei ole tuottanut ongelmia. Itse asiassa toisinaan soudan äänen perusteella, kuulen missä tahdissa lavat osuvat vedenpintaan ja rytmi syntyy korvien kautta sisälle kehoon.
Treenit itsessään ja kirkkovenesoutajaksi kasvaminen on ollut hieno matka ja kokemus. Vesillä olo on rentoutumista arjen ajatuksista ja kiireistä. Jokaista harjoitusta olen odottanut kuin koiranpentu isäntäänsä kotiin. Olen itsenikin yllättänyt siinä miten kivana harrastuksena olen kyseisen lajin kokenut. Ja kyllä, kaikki tuttavat ja sukulaiset ovat kuulleet tästä ihmeellisestä ja perinteikkäästä lajista. On hienoa osata jotain mitä ennen vanhaa osattiin.
Matkavalmistelut ovat tällä hetkellä omalta osin käynnissä. On mietittävää mitä ottaa mukaan ja mitä mukavuuksia halajaa, kun yön pimeys ja pitkä matka iskevät. Olo on turvallinen ja luottavainen. Järjestäjävastuussa olevat henkilöt ovat suunnitelleet ja toteuttaneet paljon ratkaisuja, jolla turvallisuus on meille taattu, mutta luottoa löytyy myös ylempää, olemmehan Korkeimman käsissä ja turvissa.
"Vaikka vaeltaisimme pimeässä laaksossa, emme pelkäisi mitään pahaa, sillä Sinä olet kanssamme. Sinä suojelet meitä kädelläsi, johdatat paimensauvallasi." -Psalmi 23 -
Iloisin
kesäterveisin,
Satu "Kirkkovenesoutaja" Eskolin
Satu "Kirkkovenesoutaja" Eskolin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti