
Kirkkovenesoudussa on monta hienoa juttua: soutaminen
Tallinnaan, treenit kesällä - kun kaikki jumpat ovat kesätauolla,
meripelastusalus Jenny Wihuri ja itse kirkkovenesoutu nimenomaan Vitträskissä.
Lisäksi on varmaan odotettavissa jotakin mukavaa jatkossakin, sillä eihän
ihmiset innolla liikkeelle saanut aktiviteetti voi loppua yhteen kertaan.
Minä olen aiemmin pari kertaa kokeillut kirkkoveneellä
soutamista. Olen silti soutanut paljon, sillä kalastan verkoilla
Bodominjärvellä syksyin, keväin. Verkot on katsottava joka päivä, tuuli tai
satoi. Ja kesällä olen useana vuonna vetänyt kuhaa soutamalla tuntitolkulla
lasten kanssa. En silti osaa soutaa kuten isäni, joka saaristolaisnuorukaisena
joutui käymään tansseissakin soutaen. Hän ottaa aalloista vauhtia soutuunsa.
Veneeni on leveää merimallia, jotta se ei kaadu isostakaan kalasta, mutta
etenemiseen tarvitaan voimia aivan toisella tavalla kuin sulavassa
järviveneessä.
Kirkkoveneen soutuharjoituksissa käymme joko kääntymässä
sadan aironvedon päässä Vitträskin saaren lähellä, ja yritämme tulla takaisin
vähemmillä vedoilla, eli hitaammalla tahdilla ja pidemmällä liu'ulla. Tai
soudamme järven ympäri. Airojen vetojen tulee olla pitkiä, ja airoa ei kannata
nostaa kovin ylös, vaan pitää lähellä veden pintaa. Liike alkaa pitkältä
edestä, ja airot vedetään syliin asti. Lepo tapahtuu käsien ojennuksen
yhteydessä. Jokaisen soutajan on seurattava valkomelaisia tahtiairoja. Aluksi
en kyennyt muuta kuin keskittymään liikkeisiin. Nyt sujuu jo keskustelukin.
Olen muuten varma että naiset ovat keksineet kirkkoveneen: siihen mahtuvat
kaikki, ja jokainen saa soutaa omien voimiensa mukaan.
Soutu järven ympäri antaa ainutlaatuisen mahdollisuuden
ihailla Vitträskin huviloita ja maisemia. Rakennuksia eri aikakausilta ja
kaikki huolella hoidettuja, rannat ja pihat esimerkillisen siistejä. Toki eräät
yhteisöjen omistamat rakennukset muistuttavat mieleen lähivuosikymmenten synkän
rakennustyylin, mutta sitäkin herkempiä ovat vanhat puiset koristeelliset
huvilat uimakoppeineen ja lukuisat maisemaan sulautuvat hirsisaunat. Ihailemani
pieni maalaamaton sammalkattoinen mökki veistoksellisine ovineen jäi viime
kerralla näkemättä, se upposi varmaan rantapuiden varjoihin kun kiisimme
ennätysvauhtia ohi.
Olemme harjoitelleet myös vaihtoja. Treeneissä on yleensä
paljon osallistujia, ja vaihdotkin on loppuajaksi suunniteltu tehtäväksi tietyn
kaavan mukaan. Veneeseen meno ja siinä liikkuminen vaativat hyvää tasapainoa,
ja tositilanteessa pitää olla vikkelä. Minua painaa muisto sukelluskurssilta Azoreilta,
kun olisi pitänyt nousta kumiveneeseen metrin reunan yli merestä, ilman mitään
muita apuja kuin pari pienikokoista hintelää nuorukaista, ei edes askelmia.
Lohduttaudun sillä, että tämä ei missään nimessä voi olla pahempaa. Vaikka
nousisi myrsky.
Kaksi harjoituskertaa välttämättömän matkan vuoksi välistä
jättäneenä pelkäsin aivan hirvittävästi, että valmentajamme Erkki ei kelpuuta
minua souturyhmään. Pohdin, miten hän meidät osaisi valkata, kun nimetkin ovat
loputtoman pitkässä listassa. Ja tuntui siltä että olin aina väärässä veneessä
silloin kun hän piti perää. Onkohan minullakin niitä tärkeitä glykogeenejä?
Toisaalta olen varma siitä että ammatti-ihmisillä on sellainen sivusilmä, että
vilkaisukin treenien aikana riittää. Torstaina 18. heinäkuuta oli jännittävä
päivä – ja pääsin kuin pääsinkin mukaan ryhmään.
Soutamista Tallinnaan odotan jännittävänä seikkailuna,
uusien asioiden kokemisena. Jos sää on tyyni, muutaman tunnin soutu ei pitäisi
olla ylivoimainen urakka. Mutta jos tuulee, sataa, on kylmä, joudumme tekemään
töitä päästäksemme perille. Silloin
saattavat voimat loppua kesken. Meren kylmä ilma on salakavalaa, selkä voi
kangistua soutuliikkeen ponnistuksissa – ja sitten seuraavana aamuna liikutkin
kontaten. Kokemuksesta osaan sanoa, että aina yllättäin. Täytyykin muistuttaa,
että matkanjohtaja ottaa seuraavan aamun suunnitelmissaan huomioon kaikki tavat
liikkua ja edetä.
Terveisin
Hilkka